Skip to main content

Arvio: Mies vailla tasa-arvoa

Arto Kotron ja Hannu T. Sepposen toimittama antologia Mies vailla tasa-arvoa on saanut tilaa julkisuudessa. "Alan miehenä" minunkin oli tietenkin tutustuttava tähän "tärkeään keskustelunavaukseen."

Liekö osoittanut ironian tajua vai mielikuvituksen puutetta kustantajalta valita kansikuvaan ei pelkästään pukuun, vaan liivipukuun, sonnustautunut mies tasa-arvorajoitteisen sukupuolen edustajaksi. Tämä herrakerhojen univormuhan ei nyt varsinaisesti tuo mieleen niitä syrjäytyneitä ja alkoholisoituneita työttömiä viikonloppuisiä joista kirjan kirjoittajat kantavat huolta. Mutta ei ole kirjaa kansiin katsomista.

Kirja koostuu 27:n kirjoittajan essestä, joissa ruoditaan sukupuolten tasa-arvoa miesnäkökulmasta. Avauspuheenvuorossaan tasa-arvotutkija Pasi Malmi tekee selväksi mistä kirjassa on kysymys hyökätessään feminismiä ja naistutkimusta vastaan. Hän kritisoi etenkin radikaalifeministejä ja "feminististä erilaisuusteoriaa" "karkeita yksinkertaistuksia tekevästä" patriarkaattiteoriasta ja "miesvihamielisyydestä," mutta hänen omat käsityksensä feminismistä ovat vähintään yhtä karkeita. Itse asiassa näyttää siltä, että hän on tutustunut aiheeseen vain sen verran, että on löytänyt juuri sellaisen määritelmän feminismille, joka sopii hänen omiin tarkoitusperiinsä jakaa feministit "hyviin" ja "miesvihamielisiin." Hyvien, "miesmyönteisten" feministien kanssa Malmi on valmis yhteistyöhön, kunhan nämä ovat valmiita ratkomaan miestenkin ongelmia naisten ongelmien lisäksi. Miehiä Malmi ei erityisesti patista ratkomaan kenenkään ongelmia.

Historiantutkija Teppo Vilhola on käärmeissään siitä, että vuonna 2006 juhlittiin naisten äänioikeuden sadatta vuotta. Hän tuo esille kuinka äänioikeustaistelu oli Suomessa miesten ja naisten yhteinen hanke, ja täten miesten äänioikeutta tulisi juhlia yhtä lailla. Vilholalta jää kuitenkin huomaamatta, että koko tämän sadan vuoden aikana miehillä on ollut yhteiskunnallisessa päätöksenteossa roima yliedustus, ja nykyvauhdilla naisilta voi mennä vielä toisetkin sata vuotta saada miehet kiinni. Miehet ovat siis selvästi hyötyneet naisten äänioikeustaistelusta naisia itseään enemmän, ja näin ollen Vilholan vuodatus on narsismissaan vertaansa vailla. Sitä, että miehet joutuivat äänioikeuden juhlavuonna hetkeksi pois huomion keskipisteestä, voi väittää syrjinnäksi vain vakavasti oman tärkeytensä yliarvioinut henkilö.

Stakesin erikoistutkija Timo Karjalainen esittää laskelmiin perustaen, että naiset ovat eläkejärjestelmän nettohyötyjiä ja miehet puolestaan nettomaksajia korkeampien ansioidensa, korkeammin verotettujen elintapojensa ja lyhyemmän eliniänodotuksensa takia. Vihjatessaan tämän olevan merkki miehiä syrjivästä järjestelmästä Karjalaiselta on hukassa se tosiseikka, että sosiaaliturva jo sinällään perustuu tulonsiirtoihin — otetaan niiltä, joilla on löysää ja annetaan niille, joilla on tiukkaa. Joka tapauksessa yksittäisillä miehillä on naisten kanssa täysin yhtäläiset mahdollisuudet päästä nettohyötyjiksi eläkejärjestelmässä tekemällä työtä huonommin palkatuilla naisvaltaisilla aloilla, tekemällä lyhyemmän työuran jäädessään kotiin lapsen kanssa sekä käyttämällä vähemmän rahaa alkoholiin, tupakkaan ja bensiiniin, jolloin se elinaikakin pitenee.

Taloustieteilijät Ossi Korkeamäki ja Tomi Kyyrä ovat laskeneet uusiksi miesten ja naisten palkkaerot ja saaneet tulokseksi 4 prosenttia miesten eduksi. Tähän he pääsevät rajaamalla syrjinnän käsitteen mahdollisimman kapeasti kattamaan vain erot palkassa samassa työpaikassa ja samassa työtehtävässä. Syrjintä työelämässä kattaa kuitenkin muitakin piilotetumpia muotoja, kuten miesten palkkojen nostaminen keinotekoisesti työnimikkeitä viilaamalla, naisten palkkaaminen valikoidusti matalapalkkatöihin keksimällä niille feminiinisiä työnimikkeitä, miesten suosiminen ylennyksissä ja palkankorotuksissa, yms. Syrjintä ilmenee myös kulttuurisesti siinä, miten töitä arvostetaan ja arvotetaan tekijän sukupuolen mukaan niin, että naisvaltaiset alat nauttivat vähemmän arvostusta kuin miesvaltaiset, eikä tämä arvostus ole edes sidoksissa työn tyottavuuteen tai vaativuuteen, koska arvostus muuttuu alojen sukupuolirakenteen muutoksen mukana. Myös erot työnjaossa kotona heijastuvat työelämän sukupuolirakenteeseen. Koska naiset tekevät enemmän koti- ja lastenhoitotyötä, ja ovat miehiä useammin yksinhuoltajia, on se varmasti osaltaan syynä naisten miehiä suurempaan sairasteluun ja uupumukseen työpaikoilla. Tämän Korkeamäki ja Kyyrä mieluummin selittäisivät biologisilla eroilla, mikä jo sinänsä osoittaa heidän sokeuttaan työn sukupuolisille rakenteille. Korkeamäki ja Kyyrä ovat lähteneet tarkoitushakuisen saivartelun linjalle tulkitessaan fraasin "naisen euro on 80 senttiä" kirjaimellisesti, vaikka sillä tarkoitetaan kokonaisvaltaisesti sukupuolten asemaa työelämässä.

Tutkija Heikki Sariola väittää biologisen isyyden olevan hyökkäyksen kohteena nyky-yhteiskunnassa. Kuka tahansa yksinhuoltajaäiti, jonka lasten isän kiinnostus lastensa hyvinvointiin lopahti hänen lakatessaan harrastamasta seksiä lasten äidin kanssa, antaisi tälle väitteelle mehevät röhönaurut. Yhteiskunnassa, jossa miehet pitävät perhettään bordellina, jossa he ostavat lastensa äidiltä seksiä "osallistumalla" lastenhoitoon, ei isyyden aliarvostuksesta voida syyttää muita kuin miehiä itseään. Tämä näkyy myös siinä, kuinka haluttomia miehet ovat hoitamaan muiden kuin omia lapsia jättäen senkin mieluummin luontevasti naisille.

Leikki-ikäisen lapsen isä Miika Lehtonen jatkaa Sariolan linjalla isyyden aliarvostuksen surkuttelua, ja onnistuu osoittamaan sormella melkein kaikkea muuta kuin miesten omia asenteita lastenhoitoa kohtaan. Hän syyttää feministejä, mutta hänen käsityksensä feminismistä ovat niin hataralla pohjalla, että on ihme, että hän osaa edes tavata sanan oikein. Hän syyttää sosiaalitoimen ja neuvoloiden naisvaltaisuutta ja naiskeskeisiä käytäntöjä, huomioimatta miesten väheksyvää suhtautumista sosiaalityöyä ja haivatyötä kohtaan yleensäkin "naisten työnä." Lehtonen perää tukitoimia isille muistamatta, että kyllä naisilla riitti motivaatiota lasten hoitamiseen silloinkin, kun yhteiskunnan tukea lastehoitoon ei vielä ollut. Hän vaatii myös, että lakiin "on saatava nykyistä vahvempi säännös vanhempien velvollisuudesta pyrkiä eron jälkeen yhteisymmärryksessä sopimaan lapsen huollosta, asumisesta sekä tapaamisoikeudesta" unohtaen täysin, että juuri "yhteisymmärryksessä" sovittaessa huoltajuus, ja siihen liittyvät velvollisuudet silloinkin kun sovitaan nimellisesti yhteishuoltajuudesta, useimmiten päätyvät äidille. Huoltoriidoissa noin puolet tapauksista määrätään yhteishuolloksi ja vain kolmannes äidin lähihuoltajuuksiksi, mutta riidattomissa tapauksissa 80% päätyvät äidin lähihuoltajuuteen (Elisa Valkama & Marjukka Litmala: Lasten huoltoriidat käräjäoikeuksissa, Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 224). Hyvin suuressa osassa ilman oikeudenkäyntiä sovituista tapauksista siis äidistä tulee yksinhuoltaja ja isä jatkaa kohti uusia seikkailuja. Suurin este lasten "oikeudelle molempiin vanhempiin" on täten isien haluttomuus tätä oikeutta lapsilleen toteuttaa.

Vanhemmuuskysymyksistä jatkaa yksinhuoltaja Ralf Sund vaalimalla isyysoikeusaktivistien luomaa myyttiä huoltajuusoikeudenkäynneissä sorretuista isistä. Sund perustaa argumenttinsa anekdootteihin, mikä onkin ymmärrettävää, koska oikeudenkäyntitilastot eivät tue käsitystä isien huonosta asemasta huoltajuusriidoissa, kuten edellä mainitsin. Sund esittää myöskin asian puhtaasti sukupuolten tasa-arvoasiana, mikä on sikäli ongelmallista, että jos lapsen huoltajuus määrätään vanhemmalle, joka on tähän tosiasiallisesti vähemmän pätevä, ei se niinkään ole loukkaus toisen vanhemman, kuin lapsen oikeuksia kohtaan. Sund myöskin unohtaa, että huoltajuuteen liittyy olennaisesti koko joukko velvollisuuksia, mutta olisihan eriskummallista väittää, että velvollisuuksien sälyyttäminen naisten niskaan on syrjintää miehiä vastaan. Kuten isyysoikeusaktivistit yleensä, Sund tarkastelee huoltajuutta hallintaoikeuskysymyksenä, miesten "oikeutta" hallita lasta omaisuutenaan ja sitä kautta myös näiden äidin elämää.

Toinen kirjan toimittajista, Arno Kotro, pureutuu asevelvollisuuskysymykseen. On toki totta, että sukupuolisidonnainen maanpuolustusvelvollisuus on seksistinen, mutta Kotron tarkastelu sen kytkeytymisestä tasa-arvoon on hyvin pintapuolinen. Armeijahan on miesten rakentama instituutio, ja sillä on suuri merkitys maskuliinisen identiteetin muodostumisessa "miesten kouluna." Sodat ja väkivalta yleensä ovat aina olleet nimenomaan miehistä vallankäyttöä, ja vaikka sodissa kuolee mieheiä, ovat ne, joiden valtaa sodissa edistetään, myöskin miehiä. Asevelvollisuuslaki on miesten kirjoittama, ja koko sen voimassaolon ajan on miehillä ollut riittävä enemmistö sen kumoamiseen. Jos Kotro siis tosissaan haluaa päästä siitä eroon, on hänen käännettävä nimenomaan miesten päät asiassa. Lykkyä pyttyyn vaan.

Toimittaja Hannu T. Sepponen hyökkää väkivaltakeskustelua ja erityisesti Usko, toivo, hakkaus -tutkimusta vastaan. Hänen puhenvuoronsa noudattaa tuttua miesasiamiesten linjaa, jonka piirteisiin kuuluu kaiken sosiaalisen ja historiallisen kontekstin unohtaminen. Peräänkuuluttaessaan "tasapuolista" suhtautumista miesten ja naisten harjoittamaan lähisuhdeväkivaltaan Sepponen sivuuttaa kokonaan miesten roolin julkisen väkivallan harjoittajina, yhteiskunnan väkivaltafunktioiden pääasiallisena toteuttajina sekä väkivallan merkityksen maskuliinisen identiteetin ja seksuaalisuuden muodostumisessa. Hänen tapansa mitata väkivallan merkitystä lyöntejä ja vammoja kirjaamalla myöskin viittaa kintaalla väkivallan monimutkaiseen ja vaikeasti tutkittavaan asemaan valtasuhteiden kehittymisessä — siihen, että väkivalta ei vielä sinänsä ole vallankäyttöä, ainoastaan sen työkalu.

Pasi Malmi jatkaa oikeuslaitoksen parissa, väittäen, että se syrjii miehiä antaen heille naisia kovempia tuomioita. Kuitenkin malmi itsekin toteaa, että aineisto ei sisällä tarpeellisia taustatietoja tapausten saattamiseksi vertailukelpoisiksi. Malmi perustaakin argumenttinsa ulkomaisiin tutkimuksiin, jotka kuitenkin kärsivät samoista puutteista. Rikollinen käyttäytyminen on hyvin sukupuolittunutta, miehet tekevät valtaosan rikoksista ja rikolliset alakulttuurit ovat hyvin miesvaltaisia ja arvopohjaltaan maskuliinisia. Voidaan täten hyvin olettaa, että rikoskäyttäytymisessä on eroja miesten ja naisten välillä. Koska laki jättää tuomioihin harkinnan varaa, jotta ne voidaan suhteuttaa tapausten yksilöllisiin piirteisiin, on täysin mahdollista, että havaitut erot miesten ja naisten tuomioiden välillä eivät kuvasta niinkään tuomioistuimien asenteellisuutta vaan eroja mies- ja naispuopuolisten tekijöiden tekotavoissa ja tekojen olosuhteissa. Tarkemman kuvan syyttäjien ja tuomareiden asenteista voitaisiin saada kokeellisella järjestelyllä, jossa heitä pyydetään arvioimaan kuvitteellisia rikostapauksia, joissa tekijän sukupuolta voidaan vaihtaa muiden seikkojen pysyessä vakiona. Ei ole sinänsä mitään syytä olettaa, että tuomioistuimien työntekijät olisivat yhtään sen vähemmän seksistisiä kuin kukaan muukaan, mutta kun ottaa huomioon, että rikokset, joissa naiset ovat uhreina, erityisesti seksuaalinen ja lähisuhdeväkivalta sekä sukupuolinen häirintä, ovat rikostyyppeinä olleet aina alisyytettyjä ja -tuomittuja, on vaikea olettaa, että tuomioistuimissa vallitsisi naisia suosiva asenneilmapiiri.

Tutkimusprofessori Matti Rimpelä tarkastelee kirjoituksessaan eroja naisten ja miesten terveydessä ja kuolleisuudessa kansanterveyden näkökulmasta ja paikallistaa erojen syyt sukupuolierityiseen terveysosaamiseen, ja siihen, miten tämä osaaminen on muokannut terveyspalvelujen kehittymistä. Rimpelän teksti erottuu edukseen miesasiamiesten vainoharhaisten vuodatusten keskellä — hän analysoi miesten ja naisten erilaista suhtautumista omaan terveyteensä ja kehollisuuteensa historiallisen ja kulttuurisen kontekstin kautta turvautumatta ufojuttuihin feministisestä salaliitosta.

Kansanterveyden aiheesta jatkaa lääkintöneuvos Pellervo Petäys, vertaillen julkisen terveydenhuollon suhtautumista miesten ja naisten syöpien seulontaan ja hoitoon. Hänen analyysinsä terveydenhuollon tasa-arvokysymyksistä jää kuitenkin pinnalliseksi ja ratkaisuiksi hän osaa tarjota vain ympäripyöreyksiä. Petäykseltä jää huomaamatta, että terveydenhuollon kiinnostus naisten terveyttä kohtaan on suurelta osalta syntynyt valtion tarpeesta kontrolloida väestön lisääntymispotentiaalia, ja toisaalta tätä tarvetta on käytetty tekosyynä alistaa naiset sosiaaliseen kontrolliin terveydenhuollon varjolla. Miehille ominaiset terveysongelmat alkavat yleensä vasta aktiivisen lisääntymisiän jälkeen, eikä miesten kontrolloimiseksi ole ollut samanlaisia yhteiskunnallisia paineita.

Sosiaalityön naisvaltaisuus tulee usein esiin tasa-arvokeskustelussa, ja tästä aiheesta kirjoittaa myös sosiaalityöntekijä Timo Kitunen. Hän väittää sosiaalityön naisvaltaisuuden nakertavan sen uskottavuutta ja sosiaalityöhön liittyvän vallan keskittymisen naisten käsiin aiheuttavan tasa-arvo-ongelmia nimenomaan miehille. On sinänsä mielenkiintoista, että poliisi ja armeija (sekä myös yksityinen turvallisuusala) ovat miesten käsissä olevia vallan käytön instituutioita, joissa myös vallitsee hyvin maskuliininen toimintakulttuuri, mutta siitä huolimatta poliisit ja upseerit nauttivat aivan erilaista arvostusta ja luottamusta kuin "sosiaalitantat." Onkin ilmeistä, ettei sosiaalialan uskottavuutta nakerra sen vinoutunut sukupuolirakenne, vaan sen naisvaltaisuus. Kitunen perää "rohkeita asenteiden tarkistuksia" ja miesten määrän lisäämistä sosiaalityössä, mutta tähän päämäärään pääsemiseksi hänen olisi ensi syytä käydä käsiksi miesten sosiaalityötä - ja "naisten työtä" yleensä - vähätteleviin ja halveksiviin asenteisiin.

Toisinajattelija Esko Länsimies hyökkää poikien ympärileikkausta vastaan vaatien sen kieltämistä tiukoin lainsäädännöllisin toimin. Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta Länsimiehen projekti jää puolitiehen ellei hän myös pyri vaikuttamaan niitä uskonnollisia yhteisöjä johtavien miesten asenteisiin, joissa ympärileikkauksia tehdään. Tällainen asennemuutos on tärkeä, jotta ympärileikkaukset eivät jatkuisi salassa.

Teoriat miehen ja naisen fysiologisista ja psyykkisistä eroista ovat vanhempia kuin tiede, ja näitä teorioita kritisoi myös dosentti Hannu Lauerma. Hän teilaa käsitykset "putki- ja tippaleipäaivoista," mutta vaikka hänen kritiikkinsä sukupuolierojen tieteellistä ja pseudotieteellistä tutkimusta kohtaan osuu enimmäkseen maaliinsa, jää se irrallaan kulttuurisesta ja historiallisesta kontekstista pahasti puutteelliseksi. Lauerma väittää teoriaa miesvihamieliseksi, vaikka se juontaa suoraan juurensa vanhemmista, naisen psyykeä mystifioivista ja eksotisoivista käsityksistä, joilla miehisistä ajattelumalleja on normalisoitu ja naisellisia patologisoitu. Koska taloudellisen ja poliittisen vallan piireissä normeina vallitsee edelleen rationaalinen ja suoraviivainen ajattelu, ei maskuliininen stereotyyppi miehen "putkiaivoista" vahingoita miehiä eikä uhkaa miesten valta-asemaa. Lauerma edelleen väittää, täysin virheellisesti, että "[k]äytännössä kuka tahansa tutkija, joka olisi luonut vastaavan sadun viittaamalla sopiviin tutkimuksiin, olisi joutunut loppuiäkseen syrjään tieteenteosta." Valitettavasti läpeensä asenteellinen ja seksistinen tutkimus sukupuolieroista elää ja voi hyvin sekä tieteellisissä, että populaaritieteellisissä julkaisuissa.

Professori Jari Heinosen tekstissä tarkastellaan työläismiehen identiteetin muutosta taloudellisen rakennemuutoksen kourissa sodanjälkeisestä ajasta nykypäivään. Heinosen tulkinta on kiihkoton ja syväluotaava, ja voi varmasti osaltaan auttaa ymmärtämään miesten syrjäytymisen mekanismeja.

Dosentti Ilkka Taipale perää sosiaalipolitiikkaan "miesnäkökulmaa" syrjäytyneiden miesten aseman parantamiseksi, joita hän pitää unohdettuna ryhmänä. Tässä hän voi olla osin oikeassakin, onhan miehiä perinteisesti pidetty normina, ei erityisenä ryhmänä. Tämä palvelee miesten etuja tekemällä näkymättömiksi miehiä suosivat rakenteet, ja onkin ilmeistä, että suuri osa miehistä ei mistään "miesnäkökulmasta" halua kuulla puhuttavankaan, heille ovat olemassa vain "näkökulma" ja "naisnäkökulma." Miesnäkökulman esille tuominen hyödyttää lähinnä marginaalista, huono-osaisten miesten joukkoa, miesten kollektiivista etua ei palvele miessukupuolen alentaminen ihmisyyden keskiöstä yhdeksi erityisintressiryhmäksi muiden joukossa. Puhuessaan huono-osaisten miesten puolesta Taipale on toki hyvällä asialla, mutta hänen sopisi suunnata viestinsä tarkemmin niille miehisyyden normatiivisuutta ylläpitäville hyväosaisille miehille, joilla on hallussaan resurssit huono-osaisten miesten auttamiseksi.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen lietsoo paniikkia poikien feminisoimisesta (henkisestä kastraatiosta) turvautuen essentialistisiin argumentteihin, vaikka naamioikin kielensä valistunein, sallivin ilmauksin. Hänen teesinsä pääpiirteissään on, että on poikien henkisen kehityksen kannalta vahingollista asettaa heidän epäsosiaaliselle ja väkivaltaiselle käyttäytymiselleen sellaisia rajoja, joita pidetään itsestään selvinä tytöille. Vaikka Sinkkonen yrittää esiintyä maltillisena keskitien kulkijana, on hänen ajattelunsa yhtä mustavalkoista kuin kritisoimiensa ääripäiden, hän näkee pojat etupäässä poikina ja tytöt tyttöinä, välittämättä pienistä ihmisistä molempien sisällä.

Arno Kotro tarttuu toisessa kirjoituksessaan miesasiamiesten suosimaan aiheeseen, poikien tyttöjä huonompaan koulumenestykseen, esittäen tämän todisteeksi poikien syrjinnästä kouluissa. Siitä, miten alun perin poikia varten suunniteltu järjestelmä muuttui poikia syrjiväksi, Kotro ei puhu, eikä myöskään kysy, miksi "miesmyrkyllisessä" kouluympäristössä miesopettajat etenevät urallaan naisia nopeammin ja päätyvät useammin rehtoriksi. Näille miesrehtoreille, joita on 70% kaikista rehtoreista, Kotro ei osoita mitään erityistä viestiä poikien olojen parantamiseksi. Edelleen jää epäselväksi, miten poikien alhaisempi lukion käyminen heikentää heidän asemaansa suhteessa tyttöihin, kun suuri osa heistä käy sen sijaan ammattikoulun ja tienaa jo hyvin ammatissaan samalla kun heidän akateemiset sisarensa eivät ole edes ehtineet miettiä graduaihettaan. Kotro perää kouluihin enemmän miesopettajia, mutta jätää huomiotta suurimman syyn näiden nykyiseen puutteeseen, eli miesten omat "hoiva-" eli "naisten työnä" pitämäänsä opetustyötä väheksyvät asenteet. Loppujen lopuksi valtaosa pojista pärjää koulussa hyvin ja etenee koulun jälkeen urallaan naisia paremmin. Poikien keskimääräisiä arvosanoja vetävät alas Kotron mainitsemat "pudokkaat," mutta siitä, johtuvatko syrjäytyvän poikaryhmän ongelmat koulun "miesmyrkyllisyydestä" Kotro ei esitä mitään näyttöä, vaikka näiden poikien huono koulumenestys saattaa hyvin olla myös oire ongelmista koulun ulkopuolella.

Hannu T. Sepponen väittää mediaa feministien äänitorveksi ja peräänkuuluttaa miesnäkökulmaa tasa-arvokeskusteluun. Esimerkiksi hän nostaa erityisesti Usko, toivo, hakkaus -tutkimuksen saaman laajan mediahuomion, väittäen sitä miesten mustamaalaamiskampanjaksi. Sepponen jättää kuitenkin mainitsemasta, että media ylipäätään antaa paljon tilaa trendiaiheille ja myös naisten väkivalta ja miehet uhreina on sittemmin nostettu päivänvaloon ja Hannele Törrönen esiintyi aiheesta puhuessaan lukuisissa tiedotusvälineissä. Sepponen syyttää mediaa myös tieteellisestä kritiikittömyydestä kyseistä tutkimusta kohtaan, mutta tässäkin on kyse toimittajien tieteellisen lukutaidon puutteesta yleensä, eikä se liity mitenkään tasa-arvoaiheisiin erityisesti.

Kirjailija Esa Sariola hyökkää intohimoisesti tasa-arvokeskustelua vastaan, ilmeisenä tarkoituksenaan osoittaa sen, etenkin naisia puolustavan osapuolen, älyllinen epärehellisyys. Tämän hän kuitenkin tekee lähinnä sitaatteja valikoivasti poimimalla ja asiayhteydestä irrottamalla, joten kysyessään "Mistä näitä riittää?" hänen sopisi ensimmäiseksi vilkaista peiliin.

Kirjailija Matti Mäkelä vertailee "vahvan naisen" ja "keski-ikäisen suomalaisen miehen" arkkityyppien kehitystä suomalaisessa kirjallisuudessa, tarkoituksenaan paikallistaa miehen modernin heittiö-imagon juuret. Analyysi jää ansioistaan huolimatta puutteelliseksi, koska se jättää huomiotta sen, miten positiiviset maskuliiniset stereotypiat ovat siirtyneet korkeakulttuurista populaarikulttuuriin Mäkelän kuvaamana ajanjaksona.

Vapaa kirjoittaja Erkki Lampén psykoanalysoi itseään ja omaa "feminististä yliminäänsä" eli "sisäistä nalkuttajaansa." Hänen vuodatuksensa heikosti naamioitu yritys esittää feminismi miesten psyykeä vahingoittavana äärioppina.

Akatemiaprofessori Mika Pantzar pohdiskelee talouselämän rakenteen muutoksen vaikutuksia miesten identiteettiin kuluttajan ja rooliin talouden sukupuolisessa työnajaossa. Analyysi on sinänsä osuva, mutta ei paljasta mitään erityisen järisyttävää, eikä sano kirjan varsinaisesta aiheesta, miehiin liittyvistä tasa-arvokysymyksistä, oikeastaan yhtään mitään.

Tutkija Jussi Vähämäen kirjoituksessa käydään käsiksi "uuden työn" merkitykseen tasa-arvon kannalta. Tai niin ainakin kirjoittaja varmasti kuvittelee. Hänen tekstinsä on niin poukkoilevaa ja hapuilevaa, että on vaikea sanoa, mitä hän oikeastaan ajaa takaa. Näkökulman piilotettu maskuliinisuus tulee kuitenkin hyvin ilmi, mm. siitä, miten työn näennäisen arvon kytkeytyminen tekijän sukupuoleen loistaa poissaolollaan Vähämäen tarkastelusta. Koska vähämäen oma sukupuoli ei aseta hänen työnsä arvoa kyseenalaiseksi, on tämä ilmiö hänelle itselleen näkymätön. Vähämäki tekee myös ison mumeron "ihmisen tuottamisesta ihmisen avulla" yhtenä "uuden työn" muodoista. Ilmeisesti ihmisten tuottaminen naisten avulla, kuten aiemmin on tapahtunut, ei ole ollut työtä ollenkaan. Siitä on tullut "työtä" vasta kun miehet, toisin sanoen "ihmiset," on otettu mukaan.

Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri kehottaa miehiä ja naisia ratkaisemaan perisuhteiden epätasa-arvon keskinäisellä neuvottelulla ja roolien uudelleenmäärittelyllä. Sikäli hänen ajatuksensa on oikeilla raiteilla, että sukupuoliroolit eivät ole biologian eivätkä muidenkaan "luonnonlakien" sanelemia ja yksilöiden ei ole niitä pakko noudattaa. Olettaessaan yksilöiden välisen neuvottelun ratkaisevan tasa-arvon ongelmat Sauri kuitenkin on ylioptimistinen, ellei naiivi, sillä yksilöiden väliset suhteet eivät tapahdu sosiaalisessa tyhjiössä, vaan yhteiskunnallinen epätasa-arvo vaikuttaa myös yksilötasolla. Näin yksilöt eivät ole lähtökohtaisesti yhtä vahvoissa neuvotteluasemissa, eikä heidän välilleen syntyvät sopimukset ole oletusarvoisesti tasa-arvoisia.

STM:n tasa-arvoyksikön projektipäällikkö Jouni Varanka kannustaa miehiä osallistumaan tasa-arvon edistämiseen, väittäen, että naisten aseman edistäminen hyödyttää myös miehiä. Monet hänen argumenteistaan ovat sellaisenaan päteviä, mutta kokonaiskuvan kannalta puutteellisia. Varangan maalaaman kuvan mukaan miehet ovat alistaneet naisia vuosituhansia vain, koska ovat liian tietämättömiä ja tyhmiä ymmärtämään oman parhaansa. Se, että miehet vieläkin vastustavat naisten tasa-arvopyrkimyksiä osoittaa päinvastoin, että miehillä on etuoikeutettu asema, jota he mustasukkaisesti puolustavat. Kun tasa-arvon edistämistä mainostetaan "yhteisenä etuna," unohtuu liian helposti, että kysymys on viime kädessä sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.

Filosofi Risto Maula projisoi omat käsityksensä ja asenteensa historiaan ja maalaa kuvan sukupuolten välisen valtarakennelman synnystä deterministisenä prosessina, jossa miesten ylivalta syntyy vääjäämättömästi "sotavallankumouksen" seurauksena. Tässä kontekstissa naisten emansipaatiokin näyttäytyy militarismin välineenä. Maulan käsitys historiasta on yksioikoinen ja pelkistävä, ja kertoo enemmän hänestä itsestään kuin historiasta tai nykypäivästä. Maula lienee itsekin niin rakastunut sotaan, että häneltä on jää kokonaan huomaamatta "sotavallankumouksen" kanssa rinnan tapahtunut toinen kulttuurivallankumous, joka on synnyttänyt käsityksen ihmisoikeuksista, ympäristö- ja rauhanliikkeet sekä myöskin naisten vapautusliikkeen.

Kirjailija Hannu Raittilan kuva tulevaisuudesta on yhtä vääjäämätön kuin Maulan historiankäsitys, hänen mielestään naiset päätyvät poliittiseen ja yhteiskunnalliseen valta-asemaan muutaman vuosikymmenen kuluessa. Tähän käsitykseen hän päätyy nykyisten koulutus- ja elinkeinotrendien mekaanisella ekstrapolaatiolla. Raittila jättää kuitenkin mainitsemasta, että korkeampi koulutus ei nykypäivänä takaa tietä huipulle, useimmilta naisvaltaisilta koulutusaloilta ei valmistuta johtotehtäviin vaan akateemisiin hanttihommiin tai kilometritehtaalle. Myöskään naisten eteneminen kansallisessa päätöksenteossa ei vähennä miesten valtaa, koska samaan aikaan miehet ovat rakentaneet itselleen ylikansallisia valtarakenteita, kuten valtioliittoja ja talousjärjestöjä.

Tulkitset minua väärin

Hei Timo,

tulkitset minua väärin. Kannatan miesaktivistien yhteistyötä tasa-arvofeministien ja postmodernien feministien kanssa täysin riippumatta siitä, haluavatko nämä feministit aktiivisesti panostaa miesten ongelmien ratkomiseen.

Esittämäni feminismin jako alalajeihin perustuu naistutkija Jaana Kuusipalon luokitukseen, jossa hän jakaa modernin feminismin tasa-arvofeminismiin, feministiseen erilaisuusteoriaan sekä postmoderniin feminismiin. Näistä eri suuntauksista kritisoin lähinnä erilaisuusteoriaa, joka korostaa miesten ja naisten erilaisuutta.

Mielestäni olen tutustunut varsin laajasti naistutkimuksen oppikirjoihin. Siksi pidän kohtuuttomana väitettäsi, jonka mukaan en tunne aihepiiriä. Kaiken lisäksi esittämäni kritiikki joitain feminismin suuntauksia ja ajatuksia kohtaan on täysin vanhaa ja entuudestaan tuttua mm. naistutkimuksen professori Donna Harawayn sekä bel hooksin ja Judith Butlerin kirjoituksista. Suosittelen sinuakin tutustumaan näiden henkilöiden kritiikkiin feminististä erilaisuusteoriaa, patriarkaattiteoriaa sekä stand-point-epistemologian radikaaleja tulkintoja kohtaan!

Ystävällisin terveisin,

HTL Pasi Malmi

Paras lukemani analyysi

Paras lukemani analyysi teoksesta, oikeastaan vain kieliasua voisi vähän hioa. Teksti ansaitsisi paikan jollain näkyvämmälläkin foorumilla.

Onpa asiantuntematonta, joo joo

Miksi näissä puolustuspuheenvuoroissa pitää joka ikinen kerta vedota siihen, etteivät kriitikot tunne feminismiä riittävästi? Johtuneekohan siitä, että kritiikki on niin vahvaa, ettei siihen pystytä vastaamaan järjen tasolla. Arvioidusta teoksesta käy suoraan ilmi, että aiheeseen on perehdytty hyvin. Eikö olisi kaikille reilumpaa todeta yksinkertaisesti: "en ymmärrä keskustelua, koska olen kognitiivisessa marginaalissa"? Sitten vain lisää nettisivuja ja tutkimusapurahoja tasa-arvokassasta.

Uskooko kirjoittaja tosissaan?

"Yhteiskunnassa, jossa miehet pitävät perhettään bordellina, jossa he ostavat lastensa äidiltä seksiä "osallistumalla" lastenhoitoon, ei isyyden aliarvostuksesta voida syyttää muita kuin miehiä itseään."

Uskooko kirjoittaja tosissaan tuohon? Miksi?

Timo kyyhöttää ideologiansa juoksuhaudassa

Kirjoittanut Erkki Lampén (ei varmistettu) La, 2008-05-17 17:04.

Timo kirjoitti:

"Vapaa kirjoittaja Erkki Lampén psykoanalysoi itseään ja omaa "feminististä yliminäänsä" eli "sisäistä nalkuttajaansa." Hänen vuodatuksensa heikosti naamioitu yritys esittää feminismi miesten psyykeä vahingoittavana äärioppina."

On täysin ymmärrettävää ja normaalia, että kun ihminen pitkin hampain tutustuu itselleen jo etukäteen vastenmieliseksi tietämäänsä kirjaan ja kokee velvollisuudekseen kirjoittaa siitä jollain tavoin kattava arvostelu, hän tulee ylimalkaisesti huitoneeksi sinne tänne.

On selvää, että maailmankuvamme poikkeavat toisistaan suuresti ja hedelmällisen vuoropuhelun mahdollisuudet ovat vähissä. Haluan kuitenkin kommentoida Timon väitettä "heikosti naamioidusta yrityksestä".

En ole millään tavoin pyrkinyt naamioimaan inhoani eräitä feminismin lajeja kohtaan, kuten esimerkiksi Ruotsin Feministipuolueen miesvihaa tihkuvia ylilyöntejä. Kirjoitukseni fokus, joka toisin kuin Timolle, on monille jo kertalukemalla selvinnyt, on siinä niin todellisista kuin kuvitelluista aineksista koostuvassa feministiseksi koetussa yliminässä, joka asustaa monen miehen päässä tehden elämästä ja mieheydestä epämiellyttävämpää kuin sen tarvitsisi olla.

Joidenkin miesten ratkaisu tähän ongelmaan on ryhtyä profeministimiehiksi, ja se on aivan legitiimi ja varmasti omalla tavallaan perusteltavissa oleva ratkaisu. Sellaisten silmälasien valitsemisessa on vain se varjopuoli, että kaikki muunlainen mieheys alkaa niiden läpi katseltuna näyttää väärältä ja epäilyttävältä, ja kirjaksi manifestoituneena suorastaan harhaoppiselta.

Timo kyyhöttää ideologiansa juoksuhaudassa ja ampuu niitä, joilla on vääränlainen kokardi. En tunne Timoa enkä tiedä kuka hän on, mutta hänen mielenlaatunsa tuo elävästi mieleen 1970-luvun taistolaiset. "Kenen joukoissa seisot? Jollet ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan!"